Альбом Moonsorrow

en enää yksin hallitse koskia ja metsää
puitani koura kyltymätön repii juuriltaan
kuka valtakuntani rajoja käydä uskaltaa
näin rikkoa iäisyyksien rauhaa?
korvessa monta asuu voimaa
vielä karhu kynsin teitäkin paikastanne muistuttaa

kaikki syntyy raivosta, siitä tuskasta
jota tuli maahan valaa kädestä jumalan
tuhansien hautojen hohkaessa hiljaisuutta
alkaa marssimme tuhansiin lisää
kituessaan hiljaisinkin kiroaa
heikoinkaan ei tallottuna makaa vihan kasvaessa

eikö valo riitä niin kauas että näkisit
pedot joiden jo kuulet liikkuvan?
heräät sotahuutoon, vilkuillen tyhjyyteen
oma pelkosi riistää toivon elämästä
kaikki raivosta syntyy tuskasta
poltettuun maahan poltettuun jumalaan kaikki palaa

tulen valtakunnasta veren valtaan
veren vallasta kuolemaan
hylätty karjasi teuraaksi joutaa
yö helppo on taposta puhdistaa
ei kukaan tuolle puolen näe
ei teillä ole aikaa

yksin jää roihuamaan
saastaisten ruumisten rovio
maa hetken palaa mustana
mustaan vereen saa nukahtaa

raunioita tuhotun kaupungin vierestä katsellen
vai yläpuolella auringon eksyneenä taivasta halkoen?
koska kuoli tuo kurja olento, tiedä en

kynnet selässään hetken levähtää
kasvot hiekassa hetki katoaa

liian kauas katseensa hamuaa
kun eivät kotkatkaan pilvissä lennä
on rauta voimaton aikaa vastaan
kaikki aseensa joutuvat laskemaan
ja kaiken turhuuden unohtaen
suohon päätyy vielä tämäkin

vain tuhkaa poltetun kaupungin unet valloittajien
yläpuolella auringon tyhjyys olkoon maa täältä karkoitettujen

kynnet selässään hetken levähtää
kasvot hiekassa hetki katoaa

hitain askelin liian kaukaa
moni itselleen aarteita saalistaa
on rauta voimaton aikaa vastaan
kaikki lihassaan joutuvat kitumaan

turha on väsyneen odottaa
kuka valmis on matkastaan luopumaan
tällä tiellä ei kukaan kulje meitä vastaan

lopulta aika palkitsee
minkä ajassa ihminen kärsii
kuolema kalventaa kaikkien kasvot
jättää ruumiit kynsiin korppien
miekasta nielet veren jonka lasket
suohon päädyt vielä sinäkin

puiden oksilla, vuorten rinteillä
istuvat vaiti nuo hahmot
vain odottaen että polvillesi putoat
ja kasvosi hiekkaan painat
et enää liiku, silloin tiedät...

astu saliin kadotuksen
tänne varjotkaan eivät sinua kutsu
kuuletko, tunnetko mitään?
joku hengittää kiivaasti hamuten ilmaa
kuiskaukset kaikuvat loputtomasti
tiedät ettei täällä ole ketään

niin kauhu hiipii vaikka mihin piilottaisit
vai henkesikö jättäisit?

tässä maailmassa ei ole mitään
ei tyhjyydessä elämää jäljellä
ne joita pelkäät eivät pelkää ketään
olet yksin etkä tiedä missä

hiljaiset askeleet kaikuvat syvissä vesissä
kuolevan auringon alla kaikki on kaunista

alla puiden kuolleiden oksien
istut kuunnellen kuolleita lintuja
yö ei anna uskoa mihinkään
ruumiisi tärisee kylmästä
etkä löydä tietäsi takaisin
kun silmäsi vihdoin tottuvat pimeään

hiljaiset askeleet kaikuvat syvissä vesissä
tunteja laskien kulkee hämärä varjoina
pisarat pirstovat polkua maailman reunalta
kuolevan auringon alla kaikki on kaunista

tässä maailmassa ei ole mitään
ei tyhjyydessä elämää jäljellä
ne joita pelkäät eivät pelkää ketään
olet yksin etkä tiedä missä
ja silmäsi ovat tottuneet pimeään

taas yksi eksynyt sammaleeseen painaa kätensä
pisarat pirstovat polkua pimeän reunalta
huomenna auringon alla kaikki on kuollutta

nuo valkoiset kentät tätä maata hallitsevat
jään välkehtiessä hiljaa itkevät
kaiken kuolevaisen ajat muistavat

halki pohjoisen kirkas taivas siintää
metsän huuruun saattaa kylmällä sateellaan
tähdet taakseen kätkee, meren tuleen sytyttää
ukkosellaan vuoriakin vavisuttaa
päivät seisauttaen öisin raivoten

kauan ovat pilvet kulkeneet
rauhatta vetten päällä velloneet
jos taivaankannen liekki nyt roudan sulattaa
meitä vain riepottaa virta mukanaan

nuo valkoiset kentät yötä häikäisevät
hiljaiset jättiläiset jäästä ja kivestä

maan kylmän kauniin saa tuuli hajottaa
ja ikuinen virta lumena sataa
lakeudet ainiaan vailla asujaa
tahtoonsa jääkylmä tuuli maan kauniin taivuttaa

kaukana viima pilviä ajaa
kallioihin suruisat säkeensä kirjoittaa
taivas eksyttää väsyneen vaeltajan
jonka valkoinen tyhjyys lopulta maahan kaataa
niin kiroavat jättiläiset jäästä ja kivestä
ei tästä kukaan käy

vaikka puut tuhkaksi palaisivat
vaikka ranta karkaisi veden taa
ei tätä maata voi ihminen omistaa

kulkija rauhaa etsien
kynsistä petojen haavoja sain
katveeseen, suojaan metsien
kiirii laulu isien kaikuna ain
laulu isien kaikuna ain

taistelun huuru verinen
ovilla kolkuttaa seuraten vain
rannoille, yli vesien
kiirii laulu isien kaikuna ain
laulu isien kaikuna ain

lyhyt on taival maallinen
ei tuntea tarvitse pelkoa lain
merten taa, loppuun aikojen
kiirii laulu isien kaikuna ain
laulu isien kaikuna ain